Mietteitä valokuvan luonteesta

Olen viime aikoina viettänyt hiljaiseloa enkä ole ollut erityisen aktiivinen sosiaalisessa mediassa. En ole myöskään ottanut liiemmin kuvia, vaikka se on asia, jota ajattelen eniten päivittäin. Tänä aikana olen kuitenkin pohtinut hieman mennyttä ja tulevaa kadottaen käsityksen nykyhetkestä. Näiden pohdintojen joukosta on alkanut löytyä selkeitä ajanjaksoja elämästäni. Voinen jakaa matkani valokuvan parissa kolmeen vaiheeseen. Etsimiseen, löytämiseen ja nyt todistamiseen.

Ensimmäinen näistä eli etsiminen oli aktiivista työtä, jossa kokeililn kaikkea uutta. Aikuisiällä palasin valokuvan pariin keinona tutustua uuteen ympäristööni pääkaupunkieudulla. Kuvasin kaikkea mikä sattuikaan kiinnostamaan. Ihmisiä, luontoa, ruokaa, kelloja mitä lie. Kokeilin kameroita, linssejä ja tekniikoita. Suurin osa näistä kuvista ei ole taiteellisesti hyviä eivätkä myöskään muistoina merkittäviä. Mutta tänä aikana kuitenkin alkoi muodostua pieni käsitys siitä millainen silmäni on.

Toinen vaihe, löytäminen oli sitä kun oli jonkinlainen käry mistä pitää ja mikä toimii. Siinä vaiheessa kamera kulki aina takintaskussa valmiina sitä varten mitä saattakaan nenän eteen tulla. Tässä vaiheessa olin alkanut hankkimaan valokuvakirjoja ja otin kuvat esimerkiksi Kaamokseen. Aloin kokea bure, are, bokehin omakseni. Se oli tapa kanavoida epätoivon huuto sisälläni. Kuvat tuolta ajanjaksolta ovat parhaitani tähän mennessä, sillä minulla oli kuitenkin epätoivosta huolimatta sisäistä paloa. Sana löytäminen kuvaa tuota ajanjaksoa parhaiten, koska olin valmis ottamaan mitä vastaan tulee avoimin mielin, liki lapsenmielisesti, löytäen ihmetyksiä ja kummastuksia, jota maailmalla oli tarjota.

Nyt olen huomannut siirtyneeni seuraavaan vaiheeseen. Apatian vallatessa mielen en enää ole ollut valmis löytämään, koska mieleni on ollut sulkeutunut. Viime aikoina olen enää ottanut kuvia erityisistä hetkistä. Todistanut näitä hetkiä ja ihmisiä, ystäviä. Sana todistaminen sisältää suomalaisen monimerkityksen. Kamera on kuin todistaja oikeudessa. Se on vannonut valan kertoa vain ja ainoastaan totuuden siihen mitään lisäämättä tai poistamatta. Tässä valokuva poikkeaa eniten muista taiteenlajeista. Maalaus on kuin vääristynyt muisto ja se on aina irrotettu hetkestä. Elokuva taas kertoo liikaa ja lisää oman kuorrutteensa päälle. Videokamera pyrkii olemaan kuin kaikkiläsnä valvoja, siinä missä valokuva taas on sijoittunut todellisuuteen kaikkine sen rajoituksineen. Kuvaaja ja kohde ovat samanarvoisina peilin kaksi puolta. Mutta toinen puoli ei heijasta takaisin. Todistaminen sisältää myös yliluonnollisen merkityksen kuin Coltranen levy A Love Supreme. Sanotaan, että hän sai tuon musiikin näyssä Jumalalta Tänä talvena kamerani on lähinnä todistanut upeita ihmisiä ympärilläni ja heidän kanssa jaettuja hetkiä. Mutta kameralla on perspektiivi. Vaikka kuvaaja onkin aktiivinen toimija olen itse näissä kuvissa kuin haamu. Olen läsnä mutten olemassa. Tämä on osin tietoinen valinta. Kun olemassaolostani ei ole todisteita, on minun helppo kadota muiden elämästä muuttuessani liian suureksi painolastiksi heille. Osin sen takia en ole oikein ikinä ottanut omakuvia enkä näyttäydy muiden kuvissa liiaksi. Filmi on herkkää valolle eikä kestä ajasta ikuisuuteen. Kuvaaja on myös helppo irrottaa teoksestaan, koska kamera on lopulta mekaaninen työkalu monistamiseen. Kuin iskisi skalpellin aivoihin ja varastaisi muiston. Tämä muisto sitten ottaa ajan kanssa oman elämänsä. Se ei sisällä niin voimakkaasti tekijänsä tunne-elämää kuin pensseli. Kuva juhlista voi sisältää lämpimän muiston, mutta ajanmyötä unohtuu kuka sen otti. Kuvasta puuttunut henkilö lipsuu sormien välistä kuin kouraan kaapaistu lumi hiljalleen sulaessaan.

deepL translation with minor correction:

I’ve been living a quiet life lately and have not been particularly active on social media. I haven’t taken too many photos either, although that’s the thing I think about the most every day. However, during this period I have been reflecting a bit on the past and the future, losing track of the present. Among these reflections, clear periods in my life have begun to emerge. I can divide my journey with photography into three phases. Searching, finding and testifying now.

The first of these, the search, was an active process of experimenting with everything new. As an adult, I returned to photography as a means of exploring my new surroundings in the metropolitan area. I photographed anything that happened to interest me. People, nature, food, watches, whatever. I experimented with cameras, lenses and techniques. Most of these pictures are neither artistically good nor memorable. But during this time, however, a small idea of what my eye is like began to form.

The second phase, finding, was when I had some sort of a sense of what I liked and what worked. At that stage, the camera was always in my pocket, ready for whatever might come up. At this stage I had started to get photobooks and was taking pictures, for example, in Kaamos. I began to experience bure, are, bokeh as my own. It was a way of channeling the cry of despair within me. The photos from that period are my best to date, because despite the desperation, I still had an inner fire. The word finding best describes that period, because I was ready to take what came my way with an open mind, almost childlike, discovering the wonders and curiosities the world had to offer.

Now I find I have moved on to the next stage. When apathy took over my mind, I was no longer ready for discovery because my mind was closed. Lately, I have only took pictures of special moments. Witnessing these moments and people, friends. The word witnessing has a Finnish connotation. The camera is like a witness in court. It has sworn an oath to tell only the truth, without adding or removing anything. This is where photography differs most from other art forms. Painting is like a distorted memory and is always detached from the moment. Film, on the other hand, tells too much and adds its own icing on top. The video camera tends to be like an omnipotent seer, whereas the photograph is situated in reality with all its limitations. The photographer and the subject are two sides of the same mirror. But one side does not reflect back. Witnessing also contains a supernatural meaning, like Coltrane’s album A Love Supreme. It is said that he received that music in a vision from God. This winter, my camera has mostly been witnessing the amazing people around me and the moments I’ve shared with them. But the camera has a perspective. Even though the photographer is an active participant, I am like a ghost in these images. I am present but not there. This is partly a conscious choice. When there is no evidence of my existence, it is easy for me to disappear from the lives of others, when becoming too much of a burden for them. Partly because of this, I have never really taken a self-portrait and don’t show up in other people’s pictures too much. Film is sensitive to light and does not last from time to eternity. It is also easy to detach the photographer from his work, because the camera is ultimately a mechanical tool for reproduction. It’s like hitting a scalpel in the brain and stealing a memory. This memory then takes on a life of its own over time. It does not contain the emotional life of its creator as strongly as a brush. A picture of a party may hold a warm memory, but over time you forget who took it. The person missing from the picture slips through the fingers like snow scraped by a hand as it slowly melts.